perjantai 1. marraskuuta 2013

LEPPÄSEN KESKUS-KAHVILA

                 Isäni ottama kuva.


”Ja Leppäselle että sitte mee”,  kuului äidin usein toistama toivotus, siskoni kanssa kylälle lähtiessämme. Emme… emme, mutta menimme kuitenkin...

Leppäsen Kahvilan muistan jo alle kouluikäisestä lähtien. Jo sen sijainti, aivan keskeisellä alueella kirkonkylää, elämää virtaavan tien varrella, teki siitä vaikuttavan paikan. Iso valkoinen puutalo, joka kauniilla ja siistillä julkisivullaan sekä hyvin hoidetulla ympäristöllään, puutarhoineen, loi  erityistä arvokkuutta ja  hohdokkuutta kirkonkylän keskustaan. Lähellä, vastapäätä Leppästä oli (on edelleenkin) kaksikerroksinen kivitalo jossa sijaitsi Lohtajan posti, Apteekki, sekatavarakauppa ja pankki.

Leikki-ikäisenä Leppäsellä sai kyllä käydä makiaista ostamassa. Karkkipäivää ei silloin oltu vielä keksitty, mutta äidit ymmärsivät aivan itsekin pitää lastensa makean syönnin aisoissa. Makiaisen ostaminen oli jo sinällään  mieluisaa, mutta Leppäsellä käymisessä oli aivan oma tunnelmansa; sisääntuloa juhlistivat valkoiset, korkeat ja kapeat heiluriovet. Mustavalkoinen isoruutuinen korkkimattolattia,  lasipäällysteiset kahvilapöydät jakkaroineen loivat siistin ja harmonisen vaikutelman. Ja  se lasiovinen yltäkylläinen makiaiskaappi! Vaikka lasikaapin makeiset olivat selkeässä järjestyksessä ja sieltä olisi ollut helppo löytää haluamansa,  vei  sieltä valitseminen aina aikaa, koska oli vaikeaa päättää mitä hyvää  olisi ostanut. Kärsivällisesti  Leppäsen Aune jaksoi aina tehdä lapsen kanssa makeiskauppaa ja kysyä  vielä hyväntahtoisesti että, ”oletkos vielä minun tyttö?”

Leppäsen muistoihin voi hyvin sanoa liittyvän paljon pyhää, sillä aina kesäsunnuntaisin kirkonmenojen jälkeen sieltä haettiin jäätelötötteröt, ruskeaan paperipussiin laitettuina. Kesäisin Leppäsen pihassa toimi kioski. Se kiehtoi ja houkutteli istumaan sen katolliselle terassille, pienen pöydän ääreen jopa silloinkin, kun kioski oli suljettu. Mutta erityisen vaikuttavalta tuntui , kun sai olla aivan oikeasti kioskin asiakkaana ja nauttia sieraimia kutittavaa punaista limonadia.

Leppäsellä toimi myös linja-autoasema. Joka aamu saapui sen eteen kolme linja-autoa täynnä Lohtajan yhteiskouluun meneviä tyttöjä ja poikia. Itsevarmoilta näyttävät isot koululaiset   herättivät pienen tytön mielenkiinnon ja  ihastuksen tuodessaan tuulahduksen ”jostain isosta maailmasta”. Oikein hullaannutti se tunne, se elämän ja tapahtumien kuhina, kun koko maailman keskipiste oli siinä Leppäsen edustalla ja itse sai olla siinä mukana. Alakoululaisen  aamuiset koulumatkat Leppäsen ohi venyivätkin usein, myöhästymispelosta huolimatta, liian pitkiksi.

Päisäukot olivat pienestä tyttösestä kovin pelottavia ja vastenmielisiä. Ei ollut harvinaista nähdä keskellä arkipäivää kylänraitilla tai maantienojassa pahoin päihtynyttä päisäukkoa. Leppäsellä päivänsä viettävä, pilsneriä kantapöydässään juova Eeli ei ollut kuitenkaan sillä tavalla pelottava. Joskus makiaisen ostoreissulla tai isälle tupakkaa hakiessa  saattoi kuulua Eelin pöydästä : ”Hei tyttö, juoksisitko apteekkiasialle.” Sitten hän antoi käteen pienen ruskean lasipullon ja muutaman kymmenpennisen. ”Käske laittaa  tähän Anistippoja ja osta ihtelles salamiakkia.” Hieman ristiriitaisin tuntein tehtävän otti vastaan; aavisti joutuneensa välikädeksi johonkin kiellettyyn, mutta koska oli opetettu kunnioittamaan ja tottelemaan vanhempaa ihmistä  ei kehdannut kieltäytyäkään. Näin sen äitikin varmaan ymmärsi, kun ei ollutkaan yhtään vihainen.
 
Leppäseltä, linja-autoasemalta linja-autot lähtivät maailmalle, Kokkolaan! Jännittivät ja pelottivat ne ensimmäiset yksin tehdyt kaupunkimatkat. Muutaman matkan jälkeen siitä kuitenkin  rohkeus kasvoi ja itsetunto  paisui. Oli leuhkaa istua ja odottaa Leppäsellä linja-autoa. Silloin kun linja-autokuski oli hyvin etuajassa, hän kerkesi istahtamaan pöydän ääreen juomaan kahvit ja syömään Fiinan vastaleivottua possua. Kahvin juotuaan  pani vielä tupakaksi ja vaihtoi leppoisasti kuulumiset  Leppäsen Heimon kanssa. Sitten matkaan Heimon saattaessa leikkisästi, ”Kahto nyt tuon tytön perähän, ettei se jou`u hukkahan sielä kaupunkisa.”

Alakouluaikaisen viattomuudenajan päätyttyä, Leppäsestä tuli kielletympi paikka. Enää siellä ei vain kipaistu makiaista ostamassa, vaan tavaksi tuli jäädä sinne iltaa istumaan.  Ja sellainen ”kaupunkilaistyylinen joutilaisuus ”,joka saattaa johtaa kaikenlaisiin turmiollisiin ja huonoihin tapoihin, ei kotona hyväksytty. Leppäselle menokielto loukkasi  herkkää omanarvontuntoa ja  rajoitti jyrkästi  ehdotonta itsemääräämisoikeutta. Karmaisevasti  sen koki  etenkin silloin, kun siskoni kanssa oli kipaisemassa huoltoaseman kulmalta Leppäselle ja isä sattuikin istumaan huoltoaseman ikkuna penkillä  ja suunnattomaksi pettymykseksemme kuului rauhallisen möreä ääni peräämme: ”Flikat takasi!”  Tai  silloin, kun äiti soitti huolissaan Leppäselle ja käski heti tulemaan kotiin, vaikka kaikki muut kyllä aina saivat olla siellä. Miten meitä nolotti ja suututtikaan omat vanhempamme, kuinka ylihuolehtivilta ja ankarilta he tuntuivatkaan.

Nuoruudelle ominainen uteliaisuus ja malttamaton kiirehtiminen aikuistumisen maailmaan ilmeni eräillä tavanomaisilla lapsekkailla kokeiluilla. Ensisauhut ja oikein henkeen oli parasta opetella jossain muualla. Sitten vasta kehtasi kavereiden nähden. Samalla  kuitenkin pelotti ja ahdisti, jos kotona saisivat tietää. Leppäsellä ei myyty olutta alaikäisille. Mahdotonta kuitenkin oli valvoa alaikäistä ”maistamasta ” isomman tuopista. Oli oltava hissukseen. Jos joku osoittautui olutta maistettuaan niin lapselliseksi, että alkoi ”hillua”, menetti kyllä maistamisoikeutensa ja luottamuksen pitkäksi aikaa.

Samanlaisen tunteen, kuin alakoulumatkallaan, maailman keskipisteessä olemisesta, koki Leppäsen Juke-boxin äärellä. Sieltä kuunneltujen levyjen, musiikin välityksellä tunsi olevansa yhtä koko suuressa universaalissa.  Hollies`n  …he is my brother…aah mikä liikutuksen tunne.  Beatlesien Long TallSally ja Revolution …yes, kun tyttöpöydässä oli villi meininki, actionia!
Blood, Sveat and Tears`n : Spininning Wheel,  sai muutamissa pöydissä aikaan kiusaantunutta liikehdintää ja arvioivia silmäyksiä, ”tuomosta”…

Lohtaja oli nuorelle mukava paikka elää. Kotonakaan ei oltu enää niin ”niuhoja”, näkivät ettemme siskon kanssa hunningolle joutuneet. Kotona piti tehdä työtä ja me teimme. Ahkeruutemme palkittiin kiitosten lisäksi pienellä palkalla. Kurjina kokemamme rajoituksetkin  helpottuivat. Leppäsen hampurilainen tai hotdog oli paras palkinto itselle päivän ahkeroinnista. Aluksi Fiina leipoi sämpylät itse ja pihvitkin olivat omatekoisia joten näistä syntyi aivan taivaallisen herkullista. Ne olivat maailman parhaat, me tiesimme, sillä herkuttelimmehan joskus myös Kokkolan Tervapadassa ihanilla Floridanleivillä tai Jäätelöbaarin Tomaattihampurilaisilla.

Viikonlopulla, lauantaisin, kun tanssiautotkin kulkivat, täyttyi Leppänen ääriään myöten Alaviirteelle tansseihin menevistä  tälläytyneistä nuorista. Tavallisesti viimeksi tulleille ei istumapaikkoja riittänyt ja jos joku jakkaraltaan nousi, hän sen myös menetti. Joskus tällaisesta saattoi kehkeytyä joidenkin, arvovaltansa uhatuksi kokevien poikien kesken kireää suukopua ja siitä edelleen kehittyä jopa mielenkiintoinen tappelunnujakka, jota osa porukasta lähti innokkaasti pihalle kannustamaan. Mitään pahoja riitoja tai vaarallista väkivaltaa ei yleensä kuitenkaan esiintynyt. Väki istui pöydissään ja seurusteli hyväntuulisesti keskenään.

Illan edetessä, tunnelman noustessa ja puheensorinan voimistuessa, saattoi yllättäen kuulua Juke-boxin ääreltä kärsimätön huuto: ”Hilijaa! Kuunnelkaa ko hyvä levy!”  Hiljaisuuden vaatija, karski  nuorimies jäi levyautomaatin viereen kaihoisa ilme kasvoillaan ja hetkeksi vaimenneen puheensorinan peitti Katri Helenan tunnelmallinen: Maailman pihamaat

Oli myös eräs poikienpöytä joka veti viereisistä pöydistä aina kuulijoita ympärilleen. Sen keskeinen hahmo, verbaalinen lahjakkuus, sanan taitaja,   paikallisia persoonallisuuksia ilmiömäisesti matkiva poika, sai omaperäisillä esityksillään porukan nauramaan aina mahansa kipeiksi.

Linjauton saavuttua Leppänen tyhjeni…
Jonkin lopullisen tyhjenemisenkaltaisen tunteen koki myös itse, tuolloin niin iloisen  nuoruuden. Yht`äkkiä, kaikki niin hauskoilta ja merkitykselliseltä tuntuneet tapahtumat ja asiat, eivät enää tuntuneetkaan samanlaisen hauskoilta. Kaikki oli kyllä kuin aina ennenkin, mutta  mikään ei silti tuntunut kuin ennen. Sellainen tyhjeneminen tuntui kovin kipeältä. Samankaltaisia tyhjenemisenvaiheita elämässä on kokenut myöhemminkin ja silloin mieleen aina palaa   kokemukset tuosta Leppäsenkauden päättymisestä; kivusta, surusta, luopumisesta, jonkun aikakauden ja elämänvaiheen lopullisesta päättymisestä. Kuinka vasta kaiken tuon kivun ja surun ja luopumisen läpi elettyään oli valmis johonkin uuteen. Ja kuinka hyvältä, mielenkiintoiselta ja hauskalta elämä sen jälkeen taas  tuntuikaan.

10 kommenttia:

  1. Onpa ihana tarina! Kiitokset hienosta hetkestä Leppäsellä :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Laitin tämän tarinan kuvan kera muutamia vuosis sitten paikallislehteen, kun siellä oli aiheesta kilpailu.
      Kilpailuun osallistumiseen en niin olisi välittänyt, mutta oli aivan pakko nuoruuden kantakahvilaa kunnioituksesta muistella :) Sain siitä tosi hyvän mielen. Sitten unohdin koko osallistumisasian. Jouluaaton KP-lehdessä oli sitten koko sivun juttu kuvan kera komeasti, aah, tuntu hienolta.

      Poista
  2. Ihana muistelo! Näitä Leppäsiä ei enää taida paljoakaan löytyä eikä linja-autot pysähtele kahviloihin tauolle.
    Mies kertoo joskus lapsuudestaan, kun menivät linja-autolla Kokkolasta Lestijärvelle ja kuinka monta pysähdystä olikaan matkalla. Käläviällä oli Norpan kahavila ensimmäinen, mutta sieltä ei vielä ostettu jäätelöä, vaan vasta Kannuksesta...
    Oli se Norpan kahavila vielä mun kouluaikoina, mutta ei mulla ole siitä kovinkaan paljoa muistoja.
    Äidin siskot on varmaan sun ikäluokkaa ja aikoinaan Halsualta kun tulivat linja-autolla Kokkolaan, saivat olla samalla rahastajinakin autossa! Nyt siellä ei liiku enää ainuttakaan bussia.
    Kiitos, oli kivoja muistoja. Tunnelmallista marraskuuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Linja-autoasemia ei taida enää olla siinä määrin kuin vielä 70-luvulla, ainakaan toimivia.
      Matkanteko on käynyt joutuisaksi omilla autoilla ja matkat tuntuvat lyhentyneen hyvien tieyhteyksien ja olosuhteiden myötä. Rahastaja/konnari oli kyllä siihen aikaan lähes joka tytön unelmatyö!
      Kiitos kiitos ja kaikkea hyvää marraskuuhusi!

      Poista
  3. Kivoja muistoja. Yhteiskouluun minäkin bussilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa ja huoletontakin aikaa oli :)
      Koulukuljetuksia jo siihen aikaa, hyvä!

      Poista
  4. Olipa kiva kirjoitus kirkonkylältä;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, elämää muutaman kymmenen vuoden takaa ;)

      Poista
  5. Aivan ihana kirjoitus ja nosti mieleen kaikki omat, Leppäsen kahvilassa vietetyt hetket.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että muistoja herätti!
      Kyllä jo tuolloin ymmärsimme nuoret kuinka tasokas paikka Leppänen oli, monella tapaa.

      Poista