Joitakin ihmisiä voidaan syyttää esineellistämisestä. He arvostavat ihmissuhteita vain oman hyödyn kannalta. Ovat ottamassa ja antavat vain juuri sen verran kuin sijoitus mielessä kannattaa. Mutta tätä ei nyt tämän syvällisemmin ole tarkoitus pohtia. Vaan aloin miettiä tuon käänteistä ääripäätä, voiko olla myös toisin päin ja voidaanko puhua esineen inhimillistämisestä? Heräsi nääs niin voimakkaasti eilen omasta kokemasta epäily tuollaisen mahdollisuudesta. Olin ajamassa viimeistä matkaa kahdeksan vuotta yhdessä liikutun autoni kanssa. Olin ollut koko päivän uppoutuneena työhöni. Paperipinot ja muistilaput olivat saaneet ilahduttavasti kyytiä. Jokin oli kuitenkin kummasti pidättellyt minua töissä pitempään vaikka kaikki oli valmista? Minunhan olisi pitänyt olla jo riemuiten rientämässä ja kiihkosta kihelmöiden hakemassa uutta autoani? Vasta autossani ajaessa (tuota viimeistä matkaa) minä käsitin tekeväni surutyötä – tuntevani luopumisenikävää rakkaasta ystävästä, ei pelkästä autosta.
Tiedän aikaisemmista vastaavista kokemuksista surun vähitellen hälvenevän ja antavan samalla pikkuhiljaa tilaa tähän uuteen autoon tutustumiseen, iloon ja uuteen ystävyyteen. Sairasta, sanotte?
Kaunis putoavasilmäinen ilme...
autothan hyvin henkilökohtaisia sielulla
VastaaPoistaHannele; lähes tulkoon ;) Kyllä sitä kummasti oppii muutamassa vuodessa kuuntelemaan autoaan. Vastaamaan ja olemaan sille yhtä ystävällinen ja lämmin kuin auto käyttäjälleen.
VastaaPoistaUskon tähän kiintymykseen vaikka kysymyksessä on vain auto. Selittämätön tunneside on syntynyt
VastaaPoistaMeille kävi ennen tätä autoamme niin, kun pitilähteä viimeisenä päivänä viemään vanhaa ja hakemaan uutta, että jostain syystä vanha auto ei käynnistynytkään. Sitä se ei ollut koskaan ennen tehnyt. Jotain piti yehdä odotella ja yrittää ennenkuin sen sai liikkeelle
Arleena; Kyllä sitä muutamassa vuodessa tuollaisen ison käyttöesineen/palvelijan välille tunneside syntyy ;) Ja noinhan se vanha palvelija voi sitten käyttäytyä. Minun autoni oirehti kylmällä ja nyt viime aikoina oli aivan huippukuntoinen ja menevä. Halusiko palvelusuhteen jatkuvan, nyyh?
VastaaPoistaKyllä minäkin uskon että esineeseen voi kiintyä. Autoista en ole ikinä ollut kovin kiinnostunut, mutta kaikenlaisia muita kiintymyksen kohteita esineissä on vuosien varrella ollut:)
VastaaPoistaSusanne;tuttua. Ja niin sitä varmaan jonkun verran pitää tapahtuakin. Esineisiin voi liittyä paljon erilaisia tunteita. Joku perintöesine toimii osana suvun historiaa ja on siksi jo symbolisesti merkittävä. Voi olla myös toisin, että on itse hankkinut tulevaisuutta ajatellen jotain pysyvää, josta ajattelee tulevan merkittävä myös omille lapsilleen. Tekee itse tavallaan historiaa.
VastaaPoistaVoi kyllä, minä ainakin inhimillistän esineitä. Ja ennen kaikkea kiinnyn niihin siinä määrin, että tuollaiset luopumiset ja uuteen totuttelut ovat aina hankalia. Muistan aina kun ostimme ensimmäisen ison television silloisen poikaystäväni kanssa (sitä ennen oli pieni matkatelkkari). Itse sitä isoa olin halunnut jo pitkään. Kun se sitten tuli, olin niin shokissa, että vähältä piti ettei kiikutettu sitä takaisin kauppaan. Se muutti koko olohuoneen ilmeen, oli niin tungetteleva ja _valtava_ että ikävöin pientä matkatelkkua pari viikkoa. Lopulta tietysti totuin enkä sitten enää olisi vaihtanutkaan entiseen, mutta aikaa se vei...
VastaaPoistaLumikko: Näinpä se saattaa käydä vanhaa esinettä uuteen vaihdettaessa ;)
VastaaPoistaItselleni (varmaan itse kullekin) on opetettu "kohtelemaan käyttöesineitä hyvin, että "kauan eläisivät" , ehjänä pysyisivät ja hyvin toimisivat. Eikä kalliita kapistuksia ole kellään niin vain varaa pitää huonosti ja antaa särkyä. Tuollaista vanhaa kestävää kapinetta kohtaan voi tuntea oikein kunnioittavaa kiitollisuutta.
Kyllä ,mä uskon kiintymyksen autoonkin.
VastaaPoistaOlen monta kertaa miettinyt vähän samaa asiaa...kerran kun vaihdettiin auto, mistä tykkäsin, vaikka olikin vanha, mutta tykkäsin kuitenkin.
Ja sitten kun jouduin sen jättämään sinne autokauppaan, niin ikävä sitä tuli...!
Tämä tapahtui mulle nuori ollessani, nykyään ei autot mulle sillai merkitsekkään, pääasia on se, että sillä pääsee turvallisesti perille.
Poikani olisikin tässä hyvä sun kanssa, koska on autokauppias, ja autot muutenkin ovat hänelle kaikki kaikessa..aina pitää olla uusi auto alla.!
Mä en taas välitä sellasesta ollenkaan..mutta kait noi miehet sitten on sellasia autofaneja!
Harakka; sanotaan, että sen ensimmäisen autonsa muistaa aina erityisellä lämmöllä (rakkaudella?). Ainakin muistan sen pakahduttavan onnentunteen kun ostin ensimmäisen käytetyn, mutta hyvin pidetyn autoni 22 vuotiaana. Oma kulkuväline oli välttämätön, kun siihen aikaan tein vuorotyötä ja matkaa työpaikalle oli > 30 kilometriä. Vaikka sitten vuosia olen tehnyt kotikylässä tätä päivätyötäni on siinäkin auto ollut välttämätön. Ja muutenkin kun linjaautovuorot kulkevat harvakseen.
VastaaPoistaKyllä se taitaa miehille auto ja auton osto olla merkittävämpi asia, totta. ;)
Rita, miksi vaihdoit rakkaan autosi pois? Autohan kestää sun loppuelämän ellet aio elää tuhatvuotiaaksi.
VastaaPoistaMinä rakastuin täydesti mun turkoosinväriseen rättikattoiseen pikkuautooni, jonka salamana hankin yhden autotalon VIP-tilaisuudessa. Liikkeen omistjan rouva oli ajanut sillä muutaman päivän ja kysyin, olisko se myynnissä. Se auto oli jo seuraavalla viikolla minun. Se oli capriotop, joten ei tullut vetoa niskaan, kun painoin napista katon auki ja ajelinkin katto puoliväliin auki jo huhtikuulla ja toukuussa etupenkillä oli 'istumassa' yleensä joku puu, jota toin Viherlandiasta. Se oli kuulemma kaikille hauska näky. Kirjoitin auton ja minun suhteesta myös jutun, joka kulkeutui Jyväskylästä Mazda-firman Helsingin konttoriin ja yhden sihteerin toimesta sinne seinälle!
Koska ajan vain kesäisin sen yhden talvionnettomuuden jälkeen, se olisi ollut auto hautaani asti. Kadun vieläkin, että suostuin sen poismyyntiin Lumimiehen usutuksesta. Se auto on liikenteessä vieläkin, vaikka on 22 vuotta vanha!
Olen mielestäni epämaterialisti, eli kaikki muu merkkaa patisi tavara, siksi kiintymykseni turkoosiin autooni yllätti minutkin. Onneksi pahin tuska ja ikävä on jo ohi;-)
Nyt voit sitten hurutella uudella autollasi loppuelämäsi, eikä teidän tarvitse ikinä erota. Nyt voit uskaltaa ihastua uudelleen!
Leena; Rättisitikkahan on jokaisen (todellisen) naisen unelma! Siitä minäkin nuorempana haaveilin ja toinen oli ihana pikkuinen Fiat.
VastaaPoistaOlen ajatellut jokaisen viimeisen autoni kohdalla ajavani sillä loppuelämäni. Mutta kun vuodessa ajaa reilut 25000 kilometriä ja kun tulee jotain isompaa huollon tarvetta pyörrän päätökseni. Sitten kun jään eläkkeelle eikä työmatkoja enää tarvi ajaa, niin autokin voi olla loppuelämän.