Siirretään ensivuoteen., totesin kesken jäänyttä keittiökaappien sisämaalausta…
Toisen lomapäivän mukavasti alkaneen aamun ja onnellisen tyytyväisyyden keskeytti suruviesti sairaalasta, ilmoitus anopin kuolemasta. Yllätti, vaikka tiesimmekin vanhan tummun, 92 vuotiaan heikentyneen kunnon. Juuri edellisenä iltana mies oli käynyt häntä tapaamassa. Monenlaista rämppää tuohon ikään jo kokeneena ja niistä aina aikaisemminkin jaloilleen selvinneenä, arveli näkemästään äitinsä ehkä taas kunnostautuvan. Vaan nytpä nämä viime vastukset; jalan tukoksesta ohitusoperaatioon, kaatuminen - nilkan avomurtumineen ja leikkaus, sydäninfarkti rytmihäiriöineen, johdattivat lopulta ikuiseen uneen.
Pysähtynyttä, mutta hyvässä mielessä pysähtynyttä. Läheisen kuolema saa pysähdyttää, pitääkin. Vanhan ihmisen kuoleman sanotaan olevan helpompaa kestää, sitäkin kyllä. Suru ei ehkä niin valtaansa saavaa, mutta ikävä ja kaiho tämän elämän edessä. Saa miettimään syvästi ihmisen elämää; sen sisältöä ja valintoja, omaakin. Kummasti saa väistyä nyt kaikenlainen pohdinta ja viisastelu – pintaan nousee vain yksinkertaisesti rakkaus ja kiitollisuus, hyvän voitto.
Hautajaisjärjestelyiden toteutus käy nykyään helposti. Puhelinsoitto oikeisiin osaaviin tahoihin ja he tekevät asiat joustavasti ja takkuilematta. Tuntuu suurenmoiselta tällainen vapautus ja mahdollisuus keskittyä vain tähän olennaiseen, surutyöhön.
Pitkään sai anoppisi elää ja ilmeisesti aika itsenäisesti vielä. Haikeus ja kaipaus on varmasti suurta.
VastaaPoistaJoskus tulee jo mieleen, että saatan kuolla tänään tai sitten saan ehkä elää kahdeksan-yhdeksänkymppiseksi. Silloin toivon vaan, että osaan ELÄÄ.
Ensimmäiseksi otan osaa suureen suruunne!
VastaaPoistaJa suru on aina yhtä suurta, oli ihminen kuinka vanha tahansa, mun mielestäni.
Ainoastaan kuoleman hyväksyy paremmin, jos ihminen on saanut elää jo pitkän elämän.
Mun anoppini on pian 98v, eli vanha myös jo.
Mutta joskus sitä miettii kuolemaa, niin ikävä häntä tulis ja jotain suurta puuttuis meiltä,kun häntä ei enää olisi. Hän on meille nyt rikkaus, niinkuin sunkin anoppisi on varmasti ollut myös sulle.
Mulle anoppini on ollut myös kuin toinen äiti, kun oma äitini kuoli jo viisi vuotta kohta sitten.
Voimia teille!
Katriina; anoppi sai pitkän hyvän elämän ja hyvin itsenäisenkin. Viime vuodet oli leskenä ja yksin 28 vuotta. Matkusteli paljon ja osallistui monenlaisesti kulttuurin harrastamiseen. Tyytyväinen olikin elämäänsä.
VastaaPoistaJoo, osatappa ELÄÄ...aika ajoin oikein oivaltaakin ja sen mukaan sitten rohkaistuu ja ELÄÄ.
Harakka; kiitos! Oikeassa olet, kyllä iso tyhjä paikka ja suru jää vanhan ihmisen kuoleman jälkeen. Ehkä ikäihmisen kuolemassa on kuitenkin lohduttavaa juuri se, että on saanut elämästä kyllään, kuten juuri anoppinikin kohdalla. Mikään ei ole jäänyt kesken. Ja erilaiset lisääntyneet vaivat tekevät elämisen hankalaksi ja epämiellyttävämmäksi entiseen verraten.
VastaaPoistaIhailtavan vanha on anoppisi ja pitkään olette saaneet yhdesä olla. Hienoa tuollainen äitisuhde häneen!
Vaikka lähteminen, loppu, on odotettavissa niin aina se koskettaa ja pysäyttää. Elämän rajallisuus konkretisoituu ja sitä pysähtyy miettimään kuinka nopeasti aika menee. Kohta on elämä illassa.
VastaaPoistaOtan osaa suruusi.
Arleena; kiitos! Juuri, tuo pysähtyminen on aika ajoin meille tarpeen. Saa pohtimaan omaa elämäämme tai ainakin pitäisi. Rohkaisisi meitä ELÄMÄÄN/TUNTEMAAN ja jättämään turhat esteet hyvälle elämälle; kaunan , katkeruuden, syyttelyn, kateuden ja ilkeyden.
VastaaPoista