maanantai 19. huhtikuuta 2010

TAPATURMA

(lainakuva) Aamun auringonpaisteeseen oli mukava herätä. Siitä sitten leppoisaan tahtiin kotiaskareita tehdä. Juuri kun olin lähettämässä tekstiviestiä töihin soi kännykkäni. Mies soitti töistä, veneverstaalta ja kuulosti hätääntyneeltä. Käski kiireesti tulemaan, poikamme (33v) oli loukkaantunut. Ynähdin vastauksen ja siltä sijoilta harppasin eteiseen panemaan kengät jalkaan ja juosten autolle. Mies soitti toistamiseen varmistaakseen tulenko. Matkaa jo tehden, tiedustelin vuotaako verta. Kyllä. Käskin painamaan vuoto kohtaa voimakkaasti ja pitämään koholla. Kotoa matkaa verstaalle on reilu kilometri ja olin pian paikalla. Helpotti nähdä pojan kävelevänä, rauhallisesti käsi koholla. Mutta raottaessani suuren verisen sidoksen alta paljastuvaa ammottavaa haavaa, kauhistuen hätäännyin, niin että poika saikin rauhoitella minua. Kiireesti lähdimme lähellä olevalle terveysasemalle. Näin sivutieltä tulevan ambulanssin ja tutun hoitajan. Vinkkasin ja kerroin mitä oli tapahtunut ja pyysin ajamaan perässä, koska epäilin, että sairaalaan vielä on jatkettava. Terveysaseman työkaverit hoitivat hienosti hommansa. Kuten arvelin, lääkäri teki lähetteen keskussairaalaan tarkempaan syyniin. Vaikka sormet taipuivatkin hyvin, mahdollisten jännevaurioiden tutkimiseksi se oli paikallaan.

Hoitajana olen itse nähnyt ja hoitanut monenlaisia haavoja, eikä se ole koskaan tuntunut vaikealta. Mutta nytpä katsoinkin äidin silmin… Kotoa matkalla turmapaikalle en vielä tiennyt mistä ja millaisesta vahingosta oikein oli kyse. En varmaan uskaltanut, kestänyt kuulla mitä mahdollista kauheaa oli tapahtunut. Parasta oli vain itse kiiruhtaa nopeasti paikalle ja toimia sitten sen mukaan mitä siellä odotti. Helpotti suunnattomasti nähdä pojan ehjänä kävelevän vastaan ja hokevan rauhoittavasti, että ei tässä hätää. Vasta autossa matkalla terveysasemalle sain häneltä tarkemman tiedon onnettomuudesta. Sirkkelöidessään venehytin listapalasia ja sammuttaessaan sirkkelin, nousi teränsuojus automaattisesti ylös. Terän kuitenkin vielä pyöriessä ja pojan napatessa nopeasti listapalaa oli seuraukset sitten sellaiset. Ensiksi koetun hädän tunteen jälkeen tunsin menetyksen surua siitä, josko enää voisi soittaa pianoa. Kaikkea sitä… mutta kuitenkin.

Haava on nyt ommeltu, kaikkien sormien koukistus onnistuu, mutta etusormessa on tunnottomuutta. Täksi illaksi aiottu sormileikkaus siirtyi aamulle, harmi. Vasta tätä kirjoittaessani aloin yks` kaks´ valtavasti itkemään. Helpotuksesta kuitenkin, koska olisi voinut käydä vielä pahemminkin. Ja itse tämä nuori mies suhtautuu asiaan niin rauhallisesti.

11 kommenttia:

  1. Olipa läheltä piti tilanne! Niin se on että vaikka kuinka ammatikseen hoitaa muita ,kun läheiselle jotain tapahtuu niin sitä katsoo toisella lailla; äitinä , vaimona, tyttärenä. Varmaan toimii ammattilaisen ottein, mutta kuitenkin. Ja se pelko sydämessä,että jos jotain pahempaa sittenkin siitä seuraa...

    Onneksi pääsit säikähdyksellä. Toivotaan että pojan käsi tulee entiselleen ja sormet vielä saavat pianonkin koskettimilla juosta!

    VastaaPoista
  2. Ystäväni on hoitaja, mutta väittää, että kun hänen lapsille (kolme alle 15 vee) sattuu jotain, hän on niin sekaisin ja vaativa ja hankala, että hänet on pyydetty jopa ulos huoneesta, mitä hän ei tietenkään ole tehnyt. Hoitajakin on 'vain' äiti, kun omalle lapselle sattuu onnettomuus.

    Uskon, että olet jo rauhallisin mielin ja leikkaus menee varmasti hyvin. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  3. Voin kuvitella tuntemuksiasi ja hätääsi tuossa tilanteessa. Äidin pahin pelko on, että lapselle sattuu jotakin eikä se lakkaa varmaan koskaan. Kun omat tunteet ovat mukana, on tilanne ihan erilainen kuin töissä.

    Toivottavasti käsi paranee nyt hyvin ja sinäkin pääset säikähdyksellä!

    VastaaPoista
  4. Läheisille ja varsinki lapsille sattuvat tapaturmat ja muut ikävät tapahtumat raastavat sydäntä.
    Onnettomuudessa saa usein kuin ihmeen kaupalla voimia toimia ripeästi ja oikein. Vasta jälkeenpäin purkautuu tuska ja huoli esiin kuin laukaisten tapahtuman.
    Onneksi kaikki päättyi hyvin. Hyvää jatkoa ja voimia.

    VastaaPoista
  5. Varmasti olet säikähtänyt ja hätä on ollut suuri.
    Sinua lämpimästi rutistan ja toivon pojallesi pikaista paranemista!

    VastaaPoista
  6. Maaretta, Leena, Katriina ja Arleena ja Susanne; Kiitos myötäelävistä ja tukea antavista kommenteistanne! Tuntui hyvältä.

    VastaaPoista
  7. VOi sua, sulla on ollut ihan kamalia, pelottavia hetkiä äitinä!

    Ei sitä silloin, kun on äiti lapselleen, osaa aina toimia ammattimaisesti, eikä tarvikkaan!
    Mutta pääasia kuitenkin nyt on se, että lapsesi kuitenkin on hengissä, eikä sen pahempaa sattunut!
    Mutta hienoa, jos hän vielä soittaa vaikka sitten yhdeksällä sormellakin sitä pianoa, kaikki on mahdollista!
    Hyvää tiistaita sulle ja aurinkoisia päiviä myös, ja voimia poikasi kuntoutukseen käden vuoksi jatkossa!

    VastaaPoista
  8. Onneksi ei käynyt pahemmin. Ymmärrän kyllä pelkosi tilanteessa. Itse työelämän EnsiAvussa tehneenä..ajattelin aina työvuorossa..älä hyvä Jumala ikina anna mun lasten joutuvan tänne kun olen itse töissä.

    VastaaPoista
  9. Harakka; kiitos lohduttavista ja tukevista sanoistasi. Poika joutui olemaan kaksi yötä sairaalassa, kun vasta eilen illalla pääsi leikkaukseen. Löytyi syy etusormen tunnottomuuteen, hyvä. Nyt vain parenemaan päin.

    Krisse; sitä minäkin mielessä kiittelen, että onneksi ei tämän pahemmin. Totta, kaikista pelottavinta, ahdistavinta olisi itselle oma lapsi ensiapupotilaana. Olen kyllä hoitajana vanhempani ja mieheni huolehtinut infarkti hoitoon, tehnyt alustavat tutkimukset ja räväkästi hoitanut lääkäriin. Oman lapsen kyseessä ollessa hoitajarooli ei toimikaan ja konseptit sekoaa.

    VastaaPoista
  10. Neljän lapsen äiti; säikähdyksellä selvittiin.

    VastaaPoista