Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Tässä on nyt kirja, josta voi sanoa kevytlukuinen, mutta ei tyhjänpäiväinen, viehkeä, mutta ei imelä, sanoo Leena Lumi. Totta!

Valoisasti, lämminhenkisesti ja toivoa antavasti kuvattua elämää sodanaikaisista ja -jälkeisistä tapahtumista Guernseyn miehitetynsaaren asukkaiden kirjeiden kertomana. Vatsatauti piti minua paripäivää otteessaan ja makaamassa voipuneena vuoteessa. Pahimmasta toivuttuani oli nautinto maata aloillaan ja pystyä pahoinvoinniltaan ahmimaan ainakin tätä kirjaa. Sillä niinpä veti kirjan kerronta, kirjeiden välityksellä rakentuvat tapahtumat mukaansa. Oi kuinka nautin suuresti tekstin kepeästä, mutta hyvästä kirjakielestä sekä ilmeikkään älykkäästä kerronnasta! Sairasvuoteella oli kaksin verroin hauskempaa lukiessani tyttärelle ääneen (imitoiden) katkelmia Adelaine Addisonilta Julietille lähettämästä kirjeestä: Piirin jäsenet ovat vehkeilleet keskenään ja kasvattaneet Elizabeth McKennan ja hänen saksalaisen rakastajansa tohtori/kapteeni Cristian Hellmanin äpärälasta. Aivan, saksalaisen sotilaan! En ihmettele järkytystänne.

Kirja ei kuitenkaan jää pelkän kepeyden varaan, vaan taitavasti kirjailija on tuonut miehitettyjen asukkaiden kirjeissä esille myös tuon ajan ilmiöitä - sodan aiheuttamaa ihmisten raadollisuuden aikaansaamaa pahuutta. Kuin myös noissa oloissa nousseen vastavoiman; rohkeuden ja humaanin auttamishalun heikompia kohtaa: Hyvänen aika, oli sotilaita jotka istuivat vartijoina armeijan messiin ajavien peruna-autojen lavalla. Lapset seurasivat autoja siinä toivossa että tielle tipahtaisi perunoita. Sotilaat tuijottivat tuimasti suoraan eteensä ja näpäyttelivät tahallaan perunoita kuormasta.

Muutaman ulkonaliikkumiskiellosta kärähtäneen ja heidän komendantille sepittämästä hätävarjeluselityksestä alkaneesta kirjallisuuspiiristä kehkeytyi yllättävän vaikuttava tukipiiri. Se toimi siihen ”joutuneille” pelastavana henkireikänä ja kantavana voimana kestää miehityksenaikaisia oloja. Sekä kasvatti heidän valmiuksiaan ottaa myöhemmin huolehtiakseen orvoksi jäänyt vastasyntynyt. Monellakaan heistä ei ollut aikaisempaa lukuharrastusta ja käsitystä kirjallisuudesta: Kun ne, jotka eivät olleet ikinä ennen lukeneet muuta kuin Raamattua, siemenluetteloa ja Siankasvattajien aikakauskirjaa, tulivat valitsemaan kirjoja, he löysivät itselleen uudenlaista luettavaa. Dawsey tarttui Charles Lampiinsa ja Isola uppoutui Humisevaan harjuun. Itse valitsin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit siinä toivossa että se kohottaisi mielialaani. Se kohotti.

Aloitimme tapaamiset komendantin takia ja jatkoimme omaksi iloksemme. Kenelläkään meistä ei ollut kokemusta kirjallisista piireistä, joten laadimme itse omat sääntömme. Aluksi yritimme pysyä viileinä ja objektiivisina, mutta pian luovutimme ja puhujien tarkoitukseksi muodostui yllyttää kuulijatkin lukemaan puheena olevan kirjan. Me luimme kirjoja, puhuimme kirjoista, kinastelimme kirjoista ja tulimme yhä läheisiksi keskenämme. Muita saarelaisia halusi päästä mukaan ja yhteisistä illoistamme tuli iloisia ja eläväisiä – aika ajoin saatoimme melkeinpä unohtaa ulkona vallitsevan pimeyden.



Eräs sattuvasti liittyvä asia Guernseyn saareen. Poikani vietti vaimonsa kanssa muutama vuosi sitten sen naapurisaarella, Jerseyssä (Bergerac-poliisi) lomaa, josta poikkesivat myös Guernseyn´iin. Tämä saarelta otettu kuva muistuttaa kirjassakin kuvailtua jyhkeätä merimaisemaa. Hyvät lähtökohdat suositella tätä kirjaa heillekin!