sunnuntai 8. marraskuuta 2009

ISÄNPÄIVÄN AJATUKSIA - ELVYTTÄVÄÄ TERAPIAA

Kaksi aivan toisistaan erilaista isänpäivä postausta, Unan maailma ja Leena Lumi, sysäsivät ajatuksia liikkeelle ja kirjoittamaan niistä. Toimivat samalla elvyttävän terapian tavoin, kiitos! Mietin eilen pihamaalla touhutessani omakohtaisia tunnelmia ja suhdettani isänpäivään ja isään. Miten koko isänpäivä on aina tuntunut vieraalta, teennäiseltä ja nololta. Ei meillä mitään isänpäivää koskaan vietetty. Ei isä, perus tosimies sellaisista piitannut. Vai olisiko sittenkin...? Onko vain jäänyt päälle tuo lapsena saatu ilkkuva, häpeään vetoava ohje olla mies, joka tunteensa salaa? Ja tosimieheksi varttui, pitäen kiinni ohjeesta pysyä miehenä - heikkoutta halveksia. Ja, voi kuinka monesti, juuri siitä syystä; sarkasmia, kyynisyyttä ja järkisyitä viljellen, tunsi itsensä toisten seurassa yksinäiseksi, hylätyn lapsen kaltaiseksi. Ja jotta kasvot säilyttäisi oli selkä käännettävä tai ilkuttava kaikelle mitä muut arvokkaana pitivät ja hauskana.


Isän astuessa keittiöön vaikenivat
äiti ja lapset
luoden toisiinsa
nopean katseen

Milloin naiset työnsivät
miehen
lehden taakse
työhuoneen nurkkaan
pois elämän sykkeestä
kaikesta todella tärkeästä

Milloin tuli
miehestä muukalainen
omassa kodissaan

milloin hän vetäytyi
yksinäisyyteen
perheensä läheisyydestä
kasvamisen kivusta
lastensa vaimonsa
lämmöstä
(Anja Porio)

Soitin eilen kotiin, isä vastasi rempseästi, kuulosti kivalta. Kyselin miten pärjäävät vastasataneen lumen kanssa. Naurahtaen kertoi tampanneensa lumen autolla ajaen. Niin tyylilleen uskollisesti Pelle Pelottomasti! Nykyään isän kanssa on helpompaa ja luontevampaa jutella ilman mitään jännitettä. Sain sitten äidinkin luurin päähän. Kuulosti niin nuorelta ja nauravaiselta äänensä, keskustelimme kuin sisarukset ikään. Kertoi tyytyväisyyttään, kun mistään ei kolota ja yöt nukkuu hyvin. Puhelua päätellessä pyysin halaamaa isää puolestani ja toivottamaan isänpäivää. Jospa ensi vuonna jo itsekin kävisin isänpäivähalauksen tekemässä.

Tytär lähetti isälleen heti aamulla tekstiviestinä isänpäivätervehdyksen ja poika toi karkkilaatikon. On menty eteenpäin, on...

10 kommenttia:

  1. Joillakin ei ole koskaan isää, joillakin ei ole koskaan äitiä. Joillakin heitä on paljonkin. Elämä vain on sellaista ja kaikkeen on sopeuduttava.

    Kiitos siulle erityismaininnasta. =)
    Lämmitti.


    *halaus*

    VastaaPoista
  2. Täälläkin on paljon tapatunut parissa sukupolvessa, maailma ja me muututaan, parempaan.

    VastaaPoista
  3. Kiitoksia kommenteistanne. Palaan paremmalla ajalla vielä kommentoimaan.

    VastaaPoista
  4. En muista milloin isänpäivää alettiin viettämään täällä Suomessa, mutta sen jälkeen kun oma isäni oli jo kuollut.

    Kyllähän isän muistaminen on yhtä tärkeää kuin äidin. Tasapuolisesti ovat kasvattajina.

    VastaaPoista
  5. Una; niinpä. Ja isättömäksi tai äidittömäksi voi mielestäni joutua monella tapaa. Vaikka olisikin fyysiset vanhemmat olemassa, mutta jos äiti/isä ei ole lapselleen henkisesti läsnä, niin kyllä siinäkin jo jonkun asteisesta orpoudesta on kyse. Elämä todellakin on sellaista, mutta onneksi löytyy (uskon) lukemattomia pelastavia ja balanssoivia selviytymistekijöitä/kanssa ihmisiä.

    Hannele; tämmönen kuva minullakin, että parempaan on muututtu! Iloitsen hyvästä ja myönteisestä suhteesta mikä minulla isääni nykyään on.

    Krisse ; Erään Helena Anhava runon alulla: ”Yösijaa ei saa joka sanoo, sanon silti.” Eli hiukan arvelutti kirjoittaa noita ajatuksia ja pelkäsi vesittävänsä yleistä isänpäivä tunnelmaa.

    Arleena, niin, isänpäivää ei ole kauaa vielä vietettykään. Omat lapsemme olivat kouluikäisiä, kun se tapaa aloitettiin. Isänpäivä on hyvä tapa. Kun isääkin alettiin juhlia, tuli hänestä enempi perheenjäsen, entisen etäisen perheenpään asemesta – tavallaan lähensi suhdettaan perheen muihin.

    VastaaPoista
  6. Rita, teidän olleeni onnekas isäni takia, mutta ehkä en olisi enää edes elossa ilman isääni. Pieni vihje, jota en halunnut omaan blogiini, enkä voinut sinulle meilata, kun en tiedä osoitettasi: suhteeni äitiniini oli TOSI RANKKA. Huomaathan: elämä tasoittaa. Mieti, jos kummankin vanhemman kanssa olisi vaikeaa. Vasta viime vuonna, kun äiti sairastui vakavaan syöpään ja olin viikkoja häntä hoitamassa, tapahtui jotain, joka pyyhki pois sen pahan, mikä oli alkanut minun teinivuosinani. Äitin hyväksyi minut vain suoritteiden kautta. Se näkyy vieläkin niin, että teen aina yli sen, mitä tarvitaan. Jouduin myös hänen toimestaa eroon ensirakkaudestani ja se haava ei umpeudu ikinä, mutta ei se vihoittelekaan.

    VastaaPoista
  7. Rita, mun kustantajat joille teen kirja-arvosteluja, lukevat sivujani, en halua/voi siellä ihan kaikkea vuodattaa.

    VastaaPoista
  8. Leena Lumi; hyvä tietää nuo kertomasi seikat. Yleensäkin vaaditaan hienotunteisuutta, varovaisuutta ja keskinäistä luottamusta/kunnioitusta ryhtyessä toisille tuntemattomille henkilökohtaisista asioistaan täällä kertomaan. Ne kriteerit ovat kyllä kohdallani tämän lyhyen (vajaa vuoden) blogiharrastukseni aikana toteutuneet puolin ja toisin.

    Tuollainen anteeksiantaminen/pahan pois pyyhkimenen, jota kuvasit, on upea vapauttava kokemus. Jokaisella meistä olisi varmaan elämässään jotain anteeksiannettavaa, jotta säästyisi katkeroitumiselta, syyttelyltä ja surulta. Mutta se vaatiikin ihmisenä kypsymistä ja todelliseksi aidoksi aikuiseksi kehittymistä.

    Minulla taas äiti, on ollut se rakkauden voima. Mutta tänään voin myös kääntää voitoksi ne isän taholta tulleet vaatimukset ja "koulaamiset". Ilman mitään fariseusmaista itsetyytyväisyyttä, siitä vain sitkeys, itsenäisyys, yrittäväisyys, rohkeus ja oikeudenmukaisuus minussa vahvistuivat. Kiitos siis isälle!

    Kiitos Leena tähänastisesta!

    Hyvää yötä!

    VastaaPoista
  9. Ei ihme että Suomessa alettiin juhlimaan"isäin"
    päivää vasta sotien jälkeen.
    Moni "isistä" oli antannut hengensä "rintamaalla". Mikä suru oli vaimojen,
    lasten ja äitien sydämessä.
    Uhrien =sankarien haudat muistuttaa meitä niin
    aina kun käymme "kummulle".
    Maire

    VastaaPoista