KOTOMAAMME

Lapsuuden ihaniin muistoihin kuuluu aurinkoisella keväthangella hiihtely. Tällainen erityisesti mieleen jäänyt päivä oli kun hiihdin yksikseni Erkkilänperän Kilipisellä. Laskettelin vauhdikkaasti, jopa rohkeasti porkaten (yleensä arkaillen ja kömpelösti) hyppyrin alamäkeä vastamäkeen ylös saakka....kaatumatta. Tunsin suurta iloa ennenkokemattomasta rohkeudestani ja taidostani. Pysähdyin mäen päälle, joka tuntui hyvin korkealta, nojasin sauvoihini ja silmäilin tyytyväisenä tuttua kylämaisemaa. Sieltä näin tutut talot; Lätin, Vähä-Erkkilän, Immanin,Takalan jopa kauempana olevan kotikirkkomme. Huikaiseva onnen tunne valtasi minut ja mieleeni tulivat tuohon hetkeen niin sopivat säkeet:" Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen." Tämä lapsuuteni voimakas tunneperäinen kokemus oli varmaankin oman tietoisuuteni heräämistä, sen oivaltamista kuka olen ja mihinkä osaksi kuulun.Ymmärsin ja tunsin siinä omakohtaisesti mitä kotiseutu- ja isänmaanrakkaus ovat.

Meri on aina myös liittynyt onnellisiin päiviin. Ohtakarin kesät Immanin-mummun luona olivat täydellistä lapsuutta (iloineen ja suruineen). Meren, kotiseutuni ominaispiirrettä opin rakastamaan ja kunnioittamaan. Aivan kuin Lapissa tunturit ja Pohjanmaalla lakeus on meri osa meidän rannikon asukkaiden identiteettiä. Vattajaan "jouduin" (silloin tuntui) tutustumaan tärkeän ihmissuhteen kautta. Ikäni Ohtakarissa kesiä viettäneenä vierastin aluksi Vattajan suurta (mykistävää) aukeutta, paljaita silmänkantamattomiin ulottuvia hiekkadyynejä. Oli hämmentävää ja pelottavaa kohdata Vattajan luonto, sen arvokkuus, hiljaisuus ja rauha. Oli kuin olisi täysin paljastettuna joutunut kohtaamaan oman itsensä. Ominaista Vattajalle on sen valon, lämmön, meren ja iloisten ihmisten luoma myönteinen vaikutus koko elämään. Merenrannalla, sen ystävällisten äidinkasvojen alla, ovat lapset ja isovanhemmat saaneet onnellisia kesiä yhdessä viettää. Vattajan kesät ovat usean sukupolven aikaista perinnettä, jonka soisin edelleen jatkuvan.

Jokaisella suomalaisella toivoisi olevan oman paikkansa johon he tuntisivat sydämestään kuuluvan ja jota he syvästi rakastaisivat. Tällaisista juurensa tiedostavista ja kotiseutuaanrakastavista ihmisistä rakentuu vahva kansakunta joka voi tuntea samoin kuin kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä Eero: Synnyinmaa ei ollut hänelle enää epämääräinen osa epämääräisestä maailmasta, ilman mitään tietoa mistä ja minkälainen . Vaan tiesipä hän, mistä löytyi se maa, se kallis maailmankulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentalee ja taistalee, ja jonka povessa lepäävät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risuaitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva ,sen ysävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimystä kohden maamme onnea ja parasta.


Hyvää itsenäisyyspäivää!