KIRJOJA

Vastaan Susannen kirjahaasteeseen.
Tässä muutama itselleni merkittävä kirja, jotka nousivat heti mieleen. Olen lukenut ne useamman kerran. Lukemisen välivuosia on saattanut olla jopa yli kaksikymmentä vuotta. Eeva Kilven kirjoista kauemminkin. Tällaiset kirjat haluaa omakseen ja niinpä ne ovatkin kirjahyllyssämme.
Hermann Hesse, Arosusi
Lisää
Tämän kirjan olen lukenut monesti. Se on minulla itselläni, joten olen sen alleviivannut ja sivuhuomautuksilla merkinnyt. Se on Eeva-Liisa Mannerin suomentama ja mainiota tekstiä. Kirjan sisältö, Harryn kehitystarina/elämänvaihe on kiinnostava. Sen lisäksi tykkään valtavasti Hessen ilmaisutavasta. Nyt se tuntuu hieman vanhahtavalta, mutta tekstissä on ihana rytmi ja se on kertakaikkiaan kaunista. Monta kohtaa alleviivasin kirjasta, jossa ilmaisu ja käyttämänsä vertailut tuntuivat niin osuvilta. Tässä mainio katkelma, jossa Harry soimaa itseään omahyväisyydestä ja teennäisyydestä: Hän juuri, tämä vanha Harry, oli ollut tuollainen porvarillisesti idealisoitu Goethe, jalokatseinen hengensankari, oikea ylevän inhimillisyyden briljantti, ja kukaties itsekin omasta sielunaateluudestaan liikuttunut! Perhana! Tämä ihanteellinen herra Haller oli surkeasti paljastettu. Hän oli kuin maantierosvojen ryöstämä aatelisherra, joka sen sijaan, että olisi viisaasti omaksunut itselleen sopivan osan, koki surkeasti edustaa menetettyä arvokkuuttaan ja kanniskella ryysyjään, ikään kuin kunniamerkit yhä olisivat niitä koristamassa.

Herman Hessen Lasihelmipeli
Aivan ihanan vangitsevaa kerrontaa/tekstiä. Kirjassa ei toiminnallisesti tapahdu paljoakaan, mutta on muuten niin syvällinen ja mielenkiintoinen. Kirjassa esiintyvät ihmiset ovat hyvin mielenkiintoisia, viisaita ja hienoja. Maailma tuntuu turvalliselta heidänlaistensa käsissä.

Mika Valtari: Sinuhe egyptiläinen
Ensimmäisen kerran luin tai yritin lukea tätä (anopin kirjahyllystä) alle kaksikymppisenä, mutta heitin kesken, kun se tuntui aivan utooppiselta. Muutaman vuoden kulutta jotenkin kiinnostuin ja oikein ahmimalla sen luin. Muistan hämmästelleeni ja ihailleeni kuinka rehellisesti ja kaunistelematta Sinuhe kertoi elämästään ja tekemisistään. Myös tuon teoksen yleispätevä sanoma moraalista ja rakkaudesta teki lähtemättömän vaikutuksen. Nyt kuitenkin, vielä aikuisempana, olisin valmis kyseenalaistamaan tällaisen Sinuhe-miehen mallin. Täytynee lukea vielä kerran uudelleen tämä kirja?

LISÄYS 22.11.2009
Nytpä viimeinkin mahdollisuus istahtaa koneen ääreen ja yrittää kirjoittaa ajatuksia Mika Valtarin Sinuhe Egyptiläisen Nefernefernestä, kohtalokkaasta naisesta, femme fatalesta. Koska en ole kuitenkaan niin innokas tai viitseliäs lähteäkseni huolellisempaan lähdeaineiston etsintään, saa pohdintani rajoittua pelkkiin omiin ajatuksiini. Parissa aikaisemmassa Sinuhe-postauksessa ja kommentissa olen todennut muuttaneeni vanhempia ihannoivia käsityksiäni romanttiseen Sinuhe-miehenmalliin, jopa kyseenalaistamaan ne. Ja koska tämän muutoksen toteaminen on jäänyt pelkäksi ”jotenkin se vaan tuntuu” –asteelle, niin siksikin oli hyvä itseni kannalta pohtia todellisia vaikuttimiani ja löytää uskottavia perusteluja niille.

Ensimmäinen tutustuminen Sinuhe egyptiläiseen jäi lyhyeksi, koska se tuntui niin pitkästyttävältä ja oudon vaikeaselkoiselta. Kunnioitusta ja mielenkiintoa se siitä huolimatta herätti ja jäi mieleeni. Muutama vuosi myöhemmin, ja söin jo Sinuhen egyptiläisen kädestä! Kirjan kautta minulle avautui aivan uusi mullistava maailma jossa opin paljon uutta naisen sielunelämästä, omastani. Tunnistinko itsessäni Neferneferin kaltaisen, kohtalokkaan naisen? En suinkaan, pois se minusta! Tuollainen nainen tuntui minusta pelottavalta, ahdistavalta ja vihattavalta. Minä jouduin aina muiden teerenpelien sivustaseuraajaksi, enkä omannut edes välttämättömiä, kohtalokkaan naisen ulkoisia avuja. Osakseni lankesi paremminkin huolestuneen sisaren rooli, seurata kauhistuneena Sinuhe-veljen epätoivoiselta vaikuttavaa kosintayritystä tuota pahaa naista kohtaan. Sinuhen kosto katalalle Neferneferille tuntui täysin oikeutetulta ja hyvältä. Se herätti minussa sisarellista ylpeyttä. Sinnepä jouti katala nainen kuolleiden taloon ruumiinpesijöiden käytettäväksi.
Mutta, huh, huh sanon tuohon tänään ja jo säälinkin Neferneferiä. Lohduttaudun kuvittelemalla noin juonikkaaksi kuvatun naisen kyllä selvinneen hengissä ulos tuollaisesta helvetistä ja hankkineen vielä varallisuutta ja eläneensä ylellisen hulvattomasti.

Palaanpa vielä Sinuhe egyptiläisen toiseen, kiltimpään naishenkilöön ja Sinuheen itseensä ja yritän valaista (itselleni etenkin) tuota muuttunutta käsitystä; aikaisempaa ihannointia ja nykyistä varauksella arvioivaa. Noina menneinä vuosina, jolloin Sinuhe egyptiläisen vaikutuspiirissä elin, olin hyvin ideaalinen nainen, toimien lujasti myös sen uskon kannattamana. Minä samaistuin jokaisen Sinuhe egyptiläisen sosiaalisesti alemman luokan tai muuten asemaltaan heikomman naisen osaan. Naisen joka näennäisestä heikkoudestaan huolimatta oli pystyvä, rohkea ja rehellinen - ihanne tuki miehelle! Jonka rakkaus oli hiljaista ja kärsivällistä. Ja Sinuhehan tunsi minut ja osasi juuri tuohon minussa vedota. Ja minä itsekin oikein itsetyytyväisen tomppelina tuota kuvaani palvoin. Syytä siis paljon myös itsessäni ja hyväuskoisuudessani, kun nyt Sinuhea, tuota hempeää romantikkoa ja syyntakeetonta naisten rakastamaa, herjaan lähes hulttio Auervaaraksi. Mutta kun en voi, en vain voi uskoa enää! Vaikka niin kauniisti kertoo kaiken tapahtuneen ja oman osuutensakin juuri niin, että kaiken kuulija myötätunnolla anteeksi antaa. Asettaa jopa kuulemastaan liikuttuneena lampaantaljan hänen harteilleen ja haettaa vielä kellaristaan palvelijalla viiniruukullisen.

Sinuhe egyptiläinen otan sinut kertomastasi luokalle! Minä yli viisikymmentä kypsä, elämänmyönteinen, tasapainoinen ja vahva (kuin koskaan!) nainen otan sinut syyniin ja keskustelemaan vielä kanssani, luen sinut uudelleen!


Eeva Kilpi: Kesä ja keski-ikäinen nainen
Tuotannossaan Kilpi viittaa usein omiin kokemuksiinsa, teosten juonet tapahtuvat siellä, missä jokainen elämänsä loppujen lopuksi viettää: oman pään sisällä. Luonto ja vuodenaikojen vaihtelu ovat tärkeitä elementtejä Eeva Kilven tuotannossa ja ne muodostavat pohjan symboliikalle myös hänen kirjassaan Kesä ja keski-ikäinen nainen (1970). (Suomen kirjallisuuden historia. Otava 1997)
Pidin kovasti ja samaistuin jo (ihmeekseni) nuorena tähän keski-ikäiseen naiseen, joka vietti koko pitkän kesän yksin kesämökillään. Kilpi on aivan mahtava kuvaamaan luontoa ja sitä tunnelmaa. Nautin hänen kuvaamastaan olotilasta, kesäluonnossa oleskelusta, yksinolosta ja kiireettömyydestä. Kaikki tapahtumat tapahtuvat todellakin ”oman pään sisällä”. Kirjan lopusta katkelma, joka sopisi vaikka runonlausujalle monologiksi: Id-Mari kävi istumaan sängyn reunalle jokin vaatekappale kädessään. Hän katsoi sitä tajuamatta mikä se oli, tuijotti sitä kuin olisi etsinyt sitä taukoamatta koko kesän mutta ei vielä löytäessään tajunnut että se oli siinä, siinä se oli. Keski-ikäinen nainen.
Hän painoi kädet silmilleen ja vaatekappaleen myös. Miksi tämä järkytti häntä näin,
miksi hänen täytyi antautua koko voimalla tälle ajatukselle. Tätä tietoisuuttako hän oli torjunut? Ja tässäkö se oli, identiteetti, edes jonkinlainen?
Hän oli aina ihmetellyt mikä se identiteetti oikein oli. Se oli varmaan tätä: että ihminen tunnustaa keski-ikäisyytensä. Minä, Id-Mari Talvi olen aikuinen nainen nyt, eronnut, yksinäinen, keski-ikäinen. Ilman mitään puolusteluja. Se mitä olen. Elämäni on tässä. Id-Mari pyyhki silmiään kädessään olevaan vaatekappaleeseen, niisti siihen nenänsä. Hän tunsi sen nyt, se oli pojan vanha paita jota hän oli käyttänyt maalatessaan, poika oli saanut hänetkin innostumaan, paita oli täynnä punamultaa ja vielä kosteata lahosuoja-ainetta, haisi tärpätiltä. Tästä lähtien hänen identiteettiään ympäröisi lahosuojaus ja hän tuntisi tärpätin hajun aina kun alettaisiin puhua keski-ikäisyydestä ja sen ongelmista.
Hänellä oli niin herkkä sielunelämä. Ah...ei mitään tunteilua, hän itki reilusti
silloin kun itki, niin että padot taatusti aukeavat, lastut lentävät. Perusoivallus...ihminen tarvitsee perusoivalluksen aina silloin tällöin, kosketuksen voimajohtoon, omaan korkeajännitekenttäänsä. Hän oli roikkunut liian kauan epämääräisyydessä, tämä aika harhauttaa, se panee ihmiset ripustautumaan illuusioihin... Turha selitellä mitään. Jokainen polskuttaa siinä missä pystyy, joka puolelta tarjotaan ratkaisumalleja, ratkaisumalleja, kyllä ne ovat hyviä ja hyödyllisiä, varsinkin hätäratkaisumallit, ensiapumallit, mutta missä ihmisellä on tilaa olla oma itsensä, löytää ainoa hänelle oikea ratkaisu? Mitä sanottiinkaan: että valta maailman muuttamiseen on keski-ikäisillä ; hänen täytyi ajatella tätä asiaa perusteellisesti, mitä kaikkea se sisälsi. Eräässä omassa elämäni kriisikohdassa, keski-ikään kotiutuessani, luin tätä ääneen ja itkin yhdessä Id-Marin kanssa pakahdukseni pois.

Sadan vuoden yksinäisyys kirjaani etsin ja etsin kirjahyllystäni. Epäilin jo itseäni ja muistiani, olinko vienyt ja jättänyt kirjan kesämökillemme. Olen suunnitellut lukevani sen uudelleen jonain joutilaisuuden ihanana hetkenä mökillä. Kirjan kerronta on mahtavan rajoja rikkovaa, absurdiakin paikka paikoin. Eräs siivouksesta kertova kohta on mitä manioimmin kuvailtu – olen tekstiä johonkin joskus lainannutkin. Kevättalvella radion lukupiirissä käsiteltiin tuota kirjaa hyvin kiinnostavasti. Itse en ollut lukiessani ymmärtänyt kaikkia kirjan tarinaan sisältynyttä symboliikkaa. Itseäni kiehtoi enempi tuo kerrontatyyli, tekstin muotokieli(?). Kun kirjaa ei sitten löytynyt hyllystä eikä mökiltä, aloin ääneen huolestua, niin tytär sanoi ottaneensa sen luettavakseen. Jopas ilahduin, kirja tallessa ja tytärkin kiinnostunut hyvästä kirjasta.
Muistaessani merkitsen aina ylös kirjoja, jotka ovat itselleni erityisen merkityksellisiä ja joista pidän.