lauantai 16. toukokuuta 2009

KAKSIKYMMENTÄ SEITSEMÄN VUOTTA

Kaksikymmentä seitsemän vuotta sitten, toukokuun viidestoista, sain tytön. Eilen vietimme synttäreitä kahvittelimalla pienellä porukalla luonaan. Nautimme sankarin itsensä tekemää herkullista tonnikalapiirakkaa ja ihanaa marsipaanikakkua. Kahvikin maistui nyt erityisen hyvältä uudella, syntymäpäivälahjaksi antamallani, kahvinkeittimellä.

Niin, jo niin monta vuotta… Olin itse silloin saman ikäinen, kaksikymmentä seitsemän vuotta. Ultraäänitutkimuksen mukaan vauva tiedettiin viikkojensa nähden pieneksi. Ajattelin sen vain tekevän synnytyksen helpommaksi, kuten tekikin. Muuta en halunnutkaan tietää – vasta synnytyksessä selviäisi kuka sieltä tulisi; poika vai tyttö. Muu vointi olikin sitten toista, kun raskausmyrkytys koetteli meitä molempia. ”Tyttö tuli, onneksi olkoon”, toivotteli ihana kätilöni ja nosti pienen vastasyntyneen vain hetkeksi rinnoilleni. Sain tytönkin, vaikka olin luullut, että poika olisi toinenkin lapsistamme! Lyhyeksi jääneestä rinnalla pidosta arvasin epäillä jotain ja huolestua. Kätilö tuli kuitenkin pian kertomaan kaiken olevan vauvalla hyvin.

Tätä onnellista synnytyskertomusta tytär pyysi pienenä ollessaan kertomaan monesti. Aina sen loppuhuipentuma, ” tyttö tuli, onneksi olkoon”, sai hänet onnellisesti nauramaan. Olen miettinyt, mikä merkitys sillä on ollut hänen oman identiteettinsä ja sukupuolensa arvostamisen kannalta. Ja vasta nyt tätä kirjoittaessani ymmärrän tuon synnytyskertomuksen ja kokemuksen merkityksen myös itselleni. Oman tyttäreni synnytyksen kautta koin saaneeni myös itse oikeuden ja arvon omasta syntymästäni. Olen kasvanut perheessä, jossa isä odotti meistä viidestä tyttärestä poikia. Omia taustojani ymmärtäen näen (vasta) nyt, että tytön synnyttämisellä otin tavallaan revanssin ja tuuletin riemullisesti omaa oikeutustani sukupuoleeni ja arvooni. Ja niinhän sen pitäisi mennä!

Omat lapsemme kasvattavat meitä, parhaimmillaan juuri näin. Niin myös tyttäreni minua. Mutta kuinka raskaassa kasvattajanroolissa hän joutuikaan toimimaan? Se alkoi melko varhain. Pienenä reagoi herkästi äidin ja isän mielialoihin, puolusti isoaveljeä, jos kuuli moitittavan. Yläasteelta lukioon sairasti masennusta, kahlasi elämäänsä – toimi sijaiskärsijänä?
Tyttären masennuksen kautta jouduin/sain kohdata ja läpikäydä itsekin näitä asioita: tehdä korjaavaa työtä ja mahdollisuuden päästä irti edellisten sukupolvien taakoista. Ajattelen oman tyttäreni joutuneen herkkyyttään, rehellisyyttään ja (kuitenkin) vahvuuttaan, tiedostamattaan kantamaan syvän masennuksen kautta monen sukupolven kertyneitä taakkoja. Kun tämän tiedostamisen kautta aloin itsekin työstää ja ymmärtää oman sukuni juuria ja heidän esivanhempiaan, sai anteeksianto, rakkaus ja ilo elämässämme entistä suuremman sijan.

" Tyttö tuli, onneksi olkoon", tuuletan tästä rakkaastani.

5 kommenttia:

  1. Kauniisti kerrottu. Syyllisyys on raskas taakka, riemastuttavaa on, kun sen voi karistaa pois, katsella uusin silmin taakse ja eteenpäin.
    Iloita lapsista, joiden veroisia ei ole muita.

    VastaaPoista
  2. Meidän esikoiset suurin piirtein saman ikäiset, minun vuoden nuorempi (Älä missään tapauksessa heitä pois ihanasti tuoksuvia Hansa-ruusuja. Ruusunmarjatkin hyviä ja terveellisiä).

    VastaaPoista
  3. (ei syyllisyyttä kannata tuntea, me teemme niin hyvin kuin osaamme)

    VastaaPoista
  4. Terve syyllisyys on paikallaan joskus. Tuttu tunne minullekin. Sen kanssa kykenee elämään ja siitä voi oppia. Siihen kuuluu anteeksianto niin itselle kuin muille ja ymmärtävä suhtautuminen elämään. teemme tosiaan niin hyvin kuin sillä hetkellä voimme tai osaamme.

    Minun esikoiseni on syntynyt myös toukokuussa,viiko päästä syntymäpäiväänsä viettää. Nuorempi poikani on syntynyt toukokuussa.

    Ihana tarina tyttärellesi! Hienoa että nyt juhlitte yhdessä!

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommenteista Arleena,Hannele ja Maaretta. Kuten totesitte, syyllisyys ja vapautuminen väärästä syyllisyydestä... Sen myötä myös vapautui tuomitsemasta mielessään omia vanhempia ja esivanhempia - ei syyttänyt vaan ymmärsi ja pystyi antamaan anteekssi. Kyllä kevensi.

    Tytär itse suhtautui sairastumiseensa avoimesti ja kertoi siitä ystävilleen. Myöskään sukulaisilta ei asiaa peitelty. Hänen kanssaan asiasta keskustellessa päätimme omalta osalltamme olla sairauden tiimoilta avoimia, kannustavia ja rohkaisivia lähimmäisiä.

    VastaaPoista