IDENTITEETIN ETSIMISTÄ

Olipa hyvä, että lähdin eilen pienelle kävelylenkille. Liikunta on jäänyt tosi vähälle jo pitemmältä ajalta. Muutenkaan en ole mikään säännöllisen liikunnanharrastajan perikuva. Tykkään kyllä ja nautinkin oman kehoni hyvästä toiminnasta; jalat pelaavat ja hengitys kulkee. Ilmakin oli sopivan keväinen ja suojaiseen metsään ei tuulikaan yltänyt.



Kävellessä alkaa ajatuskin toimia vilkkaammin - oivaltavan kirkkaammin. Uusi digikamera
muassani matkasin tuttua metsätietä, pysähdellen välillä aina jotain kuvaamaan. Tienvarren metsä oli hakkuista muuttunut ja poissa olivat komeat vanhat kuuset ja männyt. Niin kuin aina hakkuun jäljiltä, näytti ikävältä, mutta toisaalta tiheän pimentävän metsän tilalle oli tullut ilahduttavaa valoa ja avaruutta.




Siinä metsätiellä maisemanmuutosta mielessä punnitessani, ajattelin tyytyväisyydellä myös omia elämänvarrella tapahtuneita muutoksia. Niin kuin nyt tätä viimeisintä, oman blogin aloittamista. Mistä innostus moiseen? Menneinä ”kriisivuosina”, jolloin pakahduttava pahaolo ja sekavaltatuntuvat tapahtumat koettelivat naista, muistan usein aikoneeni alkaa pitämään omaa päiväkirjaa. Aloinkin, mutta ei se kuitenkaan kehittynyt miksikään säännöllisen jatkuvaksi kirjoitteluksi - enkä tuntenut siihen ”riittävää paloa”. Ja se, että oli mahdollista kanavoida sietämättömäksi käynyt ahdistuksensa toisen ihmisen avulla; sähköpostin välityksellä lähes terapiankaltaisilla luottamuksellisilla keskusteluilla, poisti tarpeen päiväkirjamaiseen kirjoitteluun. Monesti on myös niin, että ne asiat ja koskettavat tapahtumat ovat vielä niin akuutissa vaiheessa, että niitä ei voi edes kirjoittamalla käsitellä. Eikä kirjoittaminen tokikaan ole se ainut tapa käsitellä vaikeiksi koettuja asioita.




”Sanomisen pakko” – kirjoittamisen halu ovat olleet aina ominaista elämässäni. Melko hyvin olen saanut sanomaani sanotuksi ja ajatuksiani esille sekä keskustelua aikaiseksi. Miksi pöytälaatikkokirjoittelu ei kohdallani onnistu ja aikomani päiväkirjakin sai jäädä? Niin, vaikka tarkoituksena olisikin itselleen kirjoittaa haluaa varmaan tulla kuulluksi – pelkkä itsekseen puhuminen ei ole kivaa. Blogissa kirjoittaminen on aivan toista, ei kirjoittamista kuvitteelliselle lukijalle, vaan jollekin todelliselle lukijalle, Sinulle.




Kirjoitettuna omat ajatukset ja ”keskeneräiset” pohdinnat selkeytyvät ja jäsentyvät jostakin ongelmaksi asti tuntuneesta. Siispä nytkin aiheesta näppäimistön äärelle päädyin. Itselleni ”uusi kulttuuri”, blogimaailma tuntuu vielä hämmentävältä ja ujostuttavalta. Tuntee tulleena suureen outoon, mutta mielenkiintoiseen ja kiehtovaan kaupunkiin, jossa tapaa monenlaisia kiinnostavia ihmisiä. Miten täällä käyttäytyä - millaisen kuvan itsestään antaa? Minkälaisen roolin itselleni otan; käydäkö kaikkien kanssa tuttavaksi vai sivusta seurata? Näitä tässä kävelylenkin lomassa mietin ja jonkinlaisen yhteyden oman identiteetin kanssa saavutinkin. Kävelyn ja ajattelun yhdistäminen tuottavat tulosta aina.